Monen vieraan,
monen tutun,
iloiseksi otaksutun
kuplivaa näin yöllä juovan
Jotain vanhaa,
jotain uutta,
kaiken tutun jatkuvuutta
odottaa voi jatkon tuovan
Pyytää tahdon,
pyytää voisin,
onnettaren joskus soisin
katseensa mun puoleen luovan
Toivon kenties,
toivon varmaan
maailmamme synkän harmaan
kauneutta jo mulle suovan
Joku itkee,
joku suuttuu,
tuskin tästä mikään muuttuu
alla murheen mustan huovan
tiistai 1. tammikuuta 2008
73. haaste: Uudenvuodenpäivä
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Loppusoinnut pulahtavat
upeasti, eivät ole kulahtavat.
Kiitos. Itse hieman pelkäsin, että tuosta tulee simppeleine riimeineen rallatteleva lastenlorujen tyyliin. Muutenkin sisältö ehkä muotoutuu vähän riimien mukaan eikä toisinpäin, mikä ei ole hyvä asia. Mutta saa nyt kelvata noin.
Riimit eivät maistu yhtään pakotetuilta, ja sisältökin seisoo omillaan, mutta säkeistöjen järjestys voisi mielestäni olla toinenkin. Lopetus on aika äkkisynkkä, mutta muuten pidin runon mietiskelevästä otteesta.
Säkeistöt jätin siihen järjestykseen, missä ne kynästä tulivat. Ehkä suunta oli yleisestä yksityisempään, ja iloisesta synkempään. Mutta siinä olet oikeassa, että ne voisivat ehkä toimia (paremmin) toisessa järjestyksessä.
Mikäli suunnitelmani murmelien tarhauksesta Vuosaaressa onnistuu, perustanen sinne maatilan ja muutan nimeni Dorian Äkkisynkäksi.
Loppusoinnut ovat vaikea laji, minä en niitä hallitse, mutta sinä kyllä tässä "naulaat" riimit. Samalla siinä oli pohdintaa.
Kiitos. Joskus runovasara tuntuu osuvan enimmäkseen peukaloon, mutta kaipa sitä silloin tällöin onnistaa.
Tykkäsin - tällä runollahan voisi joskus oikeasti toivottaa ystävilleen uutta vuotta.
Jaa, ei kun ei voisikaan. Pitää olla hilpeä ja keveä, käytöstavat vaativat.
Kyllä, pirteys ja hilpeys aina ennen realismia!
Minä sain sentään toivotustekstiviestinä sen yleisesti kiertäneen "Hyvää uutta vuotta! Joo vähän liian aikaisin? Mut mulla on satoja rikkaita ja kauniita kavereita, siksi pakko aloittaa köyhistä rumista mulkuista jo nyt..." -viestin.
Joku on siis sentään vielä rehellinenkin.
Täytyi lukea monta kertaa, kun ensi alkuun kuuntelin vain sanojen solinaa. Tuntui mukavalta sitä kuunnella. Sitten alkoi vasta sanat hahmottua tajuntaan.
Kevyestä otteesta huolimatta sisältö tuntui komppaavan Raamatun Saarnaajan kohtalaisen pessimististä sanomaa: Mitä on ollut ennenkin on vastakin, Ei mitään uutta auringon alla. Ainakin viimeinen säkeistö tuntui runttaavan arat tulevaisuuden toiveet realismillaan.
Niin, aika vähän tuntuu muuttuvan vuodesta toiseen. Mutta suurien linjojen pysyessä samoina voi toki keskittyä pienempiin asioihin, joissa voi muuttua paljonkin.
Lähetä kommentti