Painuu suu niin vasten korvaa
kerran vielä vasten suuta
Yksi tahtoo yhä jatkaa
toinen tahtoo jotain muuta
Sanat niin kuin aallot lyövät
vasten mielen kaukorantaa
Hiljaisuuden herättyä
vielä niiden kaiku kantaa
Rakentaa kai vanhan jälkeen
pitää alkaa jotain uutta
Kuiske hiipuu kulkiessaan
jossain kohti kaukaisuutta
lauantai 28. kesäkuuta 2008
96. haaste: kuiske
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Aina kuiskeen kutsu ei liitäkään yhteen. Ikävöinnin kuiskaus ehkä soi tämän runon jälkeen ja toinen vastaa hiljaa: vaikene.
Eipä liitä, ei. Tai jos liittääkin, niin voi myöhemmin myös erottaa. Ehkä tähän pätee se hieman vähemmän tunnettu kansanviisaus: "Sillä se lähtee, millä tulikin."
Vaan oli ääni kuisketta tai suoraa huutoa, niin kyllä se kuitenkin aikanaan hiljenee eikä edes kaiku jää elämään.
Niin haihtuvaa, antaa tilaa uudelle...
Joskus uudelle täytyy tosiaan antaa reilusti tilaa. Mutta toki vanhasta jää aina jotain jäljelle, vähintään muistoina. Ja hyvä niin.
Kuiskaus ei koskaan vaikene. Hiipuu ehkä, mutta ei vaikene.
Jäin tämän valtaan.
Peikko,
hyvin kiteytetty. Taitaa tosiaan olla niin, että hiipumisesta huolimatta siitä kuiskeesta jää yhä jotain jäljelle.
Laura,
onneksi valta on katoavaista siinä missä kuiskekin. Oma päätösvalta palannee siis piakkoin.
Puhuu omalla tavallaan tämä. Jopa huutaa...
Joskus kuiskaus voi olla tukahdutettua huutoa.
Näin lähes puoli vuotta tuon kirjoittamisen jälkeen se ei tunnu lainkaan niin omalta kuin tuoreena, mutta on siinä silti jotain tuttua. Mielenkiintoinen ilmiö tämä etäisyyden omiin töihin kasvaminenkin.
Lähetä kommentti