Esplanadilla sata vuotta sitten

Heru ei nyt lohduttavan viinin tilkkaa,
kanna humala ei murheen laakson yli
Onni muiden tuo mun suruani pilkkaa
Jokaiselle heistä löytyy toisen syli

Niinpä kiroan nuo kaikki keijukaiset,
hymyillänsä jotka kurjuutta mun nostaa
Paholaisen työtä ovat kauniit naiset,
olemassaolollaan kun mulle kostaa

Oikutelkaa te vain tuuliviirin lailla!
Kyllä teillekin oikeuden hetki koittaa
Viiniä pelkästään olen mä nyt vailla
Turhuuden kaiken saa itsesääli voittaa

Jouluyönä

Kuinka kauas vielä näänkään sinut siipiesi vievän
jos en tunteitani sanoiksi mä puetuksi saa
Voittaa yksinäisyys mielessäni menneen kaipuun lievän
ja taas kauniit muistot piiloutuvat katkeruuden taa

Onhan selvää että kaikkea en sinulta voi niellä
vaikka onneasi toivon ja sen eteen paljon teen
Niin kai lienee hölmö ylpeyteni sovintomme tiellä
ja tää hiljaisuus niin lentos' kantaa yli suuren veen

Näin saa yhteytemme puoleltani lopullisen rauhan
Enää vaivaa en kun rinnallasi kulkee joku muu
Kuolleen rakkautemme muistoksi teen mustan surunauhan
Siten muistan kuinka kauneimmatkin kukat lakastuu

Kokonaisuudesta osiksi

Hän ei tiedä josko koittaa
vielä aika onnen moisen
Muistaa kuinka kauan sitten
joskus nauroi kanssa toisen

Hymyt muistaessaan hänen
vaikeaa on nähdä miksi
joku raastoi hänen kauniin
onnensa sen palasiksi

Jokaöiset painajaiset
muistin pintaan palaneina
näyttävät tuon hänen rakkaan
elämänsä sirpaleina

Pohtii ilon muututtua
murheen suuren syvänteiksi
repiä hän miksi tahtoi
unelmansa riekaleiksi

72. haaste: kiire

Arjen sodan tantereella
ruumiit kulkee hengittäen
Runnoo joka askeleella
eteen jäävän laiskan väen

Kaunis pelti liikenteessä
vaihtaa muodon romurautaan
Aivan toisten vanaveessä
lienee joillain kiire hautaan

Miettiä ei ehdi alkaa
jatkuu aina kiivas taisto
Täytyy rientää juoksujalkaa
vaientaa taas suojavaisto

Pysäyttäkää viisarinne
menkää, kellot, toisten luokse
Pyydän: viekää minut sinne
miss' ei aika enää juokse

71. haaste: juhlava

Teen solmun ranskalaisen kravattiin
ja rintaan taskuliinan taittelen
On napit kalvosinten kirkkaat niin
kun katson peiliin kerran viimeisen
Niin valot koko talon sammutan
vain liekit kynttilöiden palaa saa
Ja pöytään ruokailemaan istahdan
Kuin veri lasin viini punertaa
Soi kaunein säestys kuin satu vain
se huumaa minut melkein humalaan
En silti nouse ylös tuolistain
kun kutsuu musiikki tuo tanssimaan
Ei enää kestä hymy pitempään
kun varjo seuranain on yksinään

(Muokattu viimeistä riviä lähes välittömästi pikaisen palautteen perusteella. Kiitän palautteen antajaa.)

Uhraus

Kovimman kautta kai kasvoit
ainakin itse niin luulit
Hellitti pelkosi aina
rohkaisun sanat kun kuulit

Useinhan sinä jo uskoit
kaiken niin ymmärtäneesi
Hetkisen vain jälkeen aina
vaihtuikin taas ihanteesi

Lopulta "totuuden" löysit
kasassa pysyitkin tovin
Uhreja nähnyt et lainkaan
rohkeutta puhkuit niin kovin

Mainetta jo olet saanut
kultaakin hieman kai vuollut
Nyt ei enää, nyt se loppui
minulle olet nyt kuollut