Nuo silmät syvän siniset
nuo hiusten laineet vaaleat
ja kädet joilla hyväilet
mut sulouneen saattavat
Kun siivet öiset kantavat
mut kauas ja taas takaisin
sä haavojani parannat
ja tuoksut läpi unenkin
Sä huokauksella kosketat
lyö korviin aallot kuiskeen vain
ja huules' yhä maistuvat
kuin hetki sitten kasvokkain
En tahtois' tästä levosta
mä koskaan enää herätä
jos noustess' saisin huomata
ett' makaa et sä vieressä
tiistai 9. lokakuuta 2007
Aistilliseen uneen
Lähettänyt DorianK klo 15.43
Tunnisteet: ei-runotorstai
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tää on oikea Vanhan Liiton oodi ja sanon sen hyvällä.
(Jos kritiikkiä kaipaat, viimeisen värssyn latteus katkaisee hyvän nousun. Ei sillä, että se runosta huonoa tekisi.)
Kiitän. Olenkin Vanhan Liiton miehiä, syntynyt ehkä vain väärälle vuosisadalle.
Kritiikkiä en tietenkään halua, sillä se saattaa saada minut tuntemaan itseni epätäydelliseksi. Mutta kun nyt ehdit jo kirjoittaa, niin täytyy todeta, että oodia näin jälkikäteen katsoen olen tismalleen samaa mieltä. Onhan tuossa muutenkin patetiaa (ja tarkoituksella onkin), mutta viimeisessä värssyssä se hyppää maalailusta jo vähän surkuhupaiselle tasolle.
Lähetä kommentti