Kai joku raja jossakin
on häpeänkin määrässä
On pakko myöntää itselle
jo että olin väärässä
Mut' toivon etten kiinni jää
ja ettei toinen tietää saa
Ei kukaan saa nyt huomata
tai kuulla että kaduttaa
torstai 1. marraskuuta 2007
66. haaste: sana jota ei saa kuulla
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Se on siinä.
Niin hyvin kerrottuna, että josko tuota olisi edes tarvinnut kirjoittaa esiin.
Mielenkiintoista. Mutta vain sanasta kyse....
Oh-show-tah hoi-ne-ne:
Niin hyvin kerrottuna, että josko tuota olisi edes tarvinnut kirjoittaa esiin.
Jaahas, hukkaan meni siis ilmeisesti sekin kirjoitusaika.
No ei. Nöyrimmät kiitokset kehuista.
genoveeva:
Mutta vain sanasta kyse....
Toivottavasti en nyt pilaa keneltäkään pähkäilyn iloa ja jännitystä, mutta voin kertoa, että lähdin liikkeelle runon viimeisestä sanasta. Muu tulikin muutamaa tuntia myöhemmin yhdellä rykäisyllä, mistä johtuen koko teksti ei ehkä ole kovin selvästi tuossa yhdessä sanassa kiinni.
Hassua. Minulle nimittäin oli aivan ilmeistä, että kysymys on häpeän tunteesta, ei niinkään vain jostain yksittäisestä sanasta.
Sari
Sen huomaa, vaikka ei kuulisikaan.
Sari,
siihen yleiseen tunteeseen päin tuo kyllä lipsui, vaikka tietysti sanasta aloitinkin. Mitään tarvetta takertua yhteen sanaan ei toki olisi ollutkaan, ellei haaste olisi puhunut nimenomaan sanasta.
helanes,
hyvä, jos huomaa. Harvoinpa katumuksen sanoja ääneen sanotaankaan (ainakaan niille, joille ehkä pitäisi).
Niin en minäkään ajatellut että sanasta kyse.
Aivoni punovat ajatuksia suoomalaisen miehen häpeästä ja kunniasta, mihin kaikkeen nekin sitten johtaneet.
Jotenkin suomalaisen miehen kunniasta ja häpeästä puhuttaessa minulle tulevat mieleen alkoholi ja väkivalta. Lienee vähän kulunut stereotypia, mutta selvästi ainakin omiin aivopoimuihini iskostunut sellainen.
Suomalaiseen kasvatusperinteeseen on kuulunut häpeällä kasvattaminen. Vielä minun lapsuudessani lapsia nolattiin ja häpäistiin. Sanontojakin riittää aiheesta, tyypillistä nykyisinkin "häpeäisit edes" kun lapsi "mokaa".
Suomalaisen miehen kunnia: kunnialla hoidetaan asiat, ei oteta apua vastaan, ei itketä, ei valiteta, akka käyttäytyy kuin muut eikä häpäise miestä, saappaat jalassa kuollaan kun se aika tulee.
Ei pelätä, hampaat irvessä väännetään, ei surra.
Sitten kännissä itketään ja herkistellään.
Suomalaisen miehen akanpieksäjäiset ovat sukua etelän miesten kunniamurhille. Kun olin pikkulikka, kotikylällä useammassa huushollissa piestiin akkoja kuin oltiin pieksämättä. Jos akka erehty vieraisiin, piestiin vielä lujempaa. Sellaista tämä kansa.
Jouko Turkka on kirjoittanut melko hyvän kirjan suomalaisen miehen häpestä, nimeä en muista.
"Kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää", laulaa Timo Rautiainen entisen yhtyeensä Nyt on mies! -kappaleessa. (Tuo laulu kiteyttää mielestäni muutenkin tuon kuvaamasi, samalla sekä surkean pelottavan että jotenkin huvittavan sielunmaiseman aika hyvin. Sen sanat löytyvät esim. täältä.)
Itse kyllä muistan, kuinka lapsena(kin) olen pahojani tehtyäni joskus rangaistuksen tai ainakin toruja saadessani ajatellut, kuinka ne ovat olleet jo epäreiluja ja ylimääräisiä, kun itsellä on teoistaan niin paha olo muutenkin. Toki mielipahaa voi itsellä olla katumuksen yhteydessä muutenkin, mutta suurimmaksi osaksi uskon tunteen olevan nimenomaan häpeää.
Fyysisen "kurinpidon" tiedän toki myös olleen arkipäivää monessa suomalaisessa kodissa, mutta omassa elämässäni sitä en onneksi ole varsinaisesti kohdannut. En myöskään haluaisi ajatella, että se olisi mitenkään perisuomalainen piirre. En tosin haluaisi ajatella sitä mitenkään yleisenä ilmiönä muutenkaan tai missään, mutta ei sen olemassaoloa voi tai pidä kieltääkään.
Lähetä kommentti